Päivissäni saatan kohdata muun muassa seuraavaa:
1-vuotias tyttö tekee minulle käytännön piloja, ja lukitsee minua erinäisiin paikkoihin ja tekee katoamistemppuja.
Onnistuen kaikissa näissä. Kerta toisensa jälkeen.
2-vuotias tyttö puhuu minulle kirjakieltä ja pohtii analyyttisesti edellä mainitun 1-vuotiaan motiiveja.
Istumme usein vierekkäin ja keskustelemme.
4-vuotias poika puhuu minulle satavuotisesta sodasta luetellen tarkkoja faktoja, vuosilukuja ja tapahtumia.
Minä koitan kuunnella ja oppia.
6-vuotiaan eskaripojan kanssa istumme vierekkäin sohvalla lukien Avaruus ja Tähdet lehtiä, keskustelemme maailmankaikkeudesta ja sen synnystä.
Olemme usein täysin eri mieltä asioista, mutta välillämme vallitsee ymmärrys ettei välttämättä kumpikaan ole lähelläkään oikeaa.
Saapasjalkakissaa tehdessä en ole paljoa miettinyt että nyt tehdään esitystä lapsille.
Ennen siirtymistä päiväkotiin ajoin viitisen vuotta taksia. Järkevämpiä keskusteluja käyn päiväkodissa kuin mitä suurin osa taksissa käydyistä keskusteluista oli. Lapsi ei välttämättä kyseenalaista, se joko ostaa tai ei osta. Tämä toki tuo haasteensa teatteriesitykseen, mutta selvästi luo täysin erilaisen analyyttisen tunnelman omaan tekemiseensä. Huomaa lapsen lailla olevansa täysin ehdoton oman tekemisensä edessä.
Odotan mielenkiinnolla kuinka lapset pureutuvat näytelmään, mikä toimii ja mikä ei. Päiväkoti on sinänsä herkullinen paikka kokeilla, yleisöä löytyy aina tarvittaessa ja hullutteltua tulee. Lapsesta ei vaan ikinä tiedä mistä riemu irtoaa. Joskus vastassa on pelkkä hiljainen viisivuotiaiden muuri ja lakoninen "Jaakko sä olet outo" kommentti, kun taas jotkut todella yllättävät jutut jäävät elämään.
Mutta sitähän elämä on. Sekä lapsilla että meillä "aikuisilla".
Täytyy vain muistaa että kaikki me olemme jonkun lapsia. Siitä ei pääse eroon.
Istumme usein vierekkäin ja keskustelemme.
4-vuotias poika puhuu minulle satavuotisesta sodasta luetellen tarkkoja faktoja, vuosilukuja ja tapahtumia.
Minä koitan kuunnella ja oppia.
6-vuotiaan eskaripojan kanssa istumme vierekkäin sohvalla lukien Avaruus ja Tähdet lehtiä, keskustelemme maailmankaikkeudesta ja sen synnystä.
Olemme usein täysin eri mieltä asioista, mutta välillämme vallitsee ymmärrys ettei välttämättä kumpikaan ole lähelläkään oikeaa.
Saapasjalkakissaa tehdessä en ole paljoa miettinyt että nyt tehdään esitystä lapsille.
Ennen siirtymistä päiväkotiin ajoin viitisen vuotta taksia. Järkevämpiä keskusteluja käyn päiväkodissa kuin mitä suurin osa taksissa käydyistä keskusteluista oli. Lapsi ei välttämättä kyseenalaista, se joko ostaa tai ei osta. Tämä toki tuo haasteensa teatteriesitykseen, mutta selvästi luo täysin erilaisen analyyttisen tunnelman omaan tekemiseensä. Huomaa lapsen lailla olevansa täysin ehdoton oman tekemisensä edessä.
Odotan mielenkiinnolla kuinka lapset pureutuvat näytelmään, mikä toimii ja mikä ei. Päiväkoti on sinänsä herkullinen paikka kokeilla, yleisöä löytyy aina tarvittaessa ja hullutteltua tulee. Lapsesta ei vaan ikinä tiedä mistä riemu irtoaa. Joskus vastassa on pelkkä hiljainen viisivuotiaiden muuri ja lakoninen "Jaakko sä olet outo" kommentti, kun taas jotkut todella yllättävät jutut jäävät elämään.
Mutta sitähän elämä on. Sekä lapsilla että meillä "aikuisilla".
Täytyy vain muistaa että kaikki me olemme jonkun lapsia. Siitä ei pääse eroon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti